Minusta tuntuu, että en saa enää minkäänlaista otetta elämästäni. Syy siihen, miksi en ole tännekään kirjoitellut on se, että yksinkertaisesti sekosin. En pystynyt nukkumaan, en puhumaan kenellekään enkä tekemään yhtään mitään. Muistan vielä sen hetken kun ajattelin, että olen varmaan kuollut, koska en tuntenut enää yhtään mitään.

Suljetulla osastolla vietin aikaa siis monta kuukautta, ajantajuni on kadonnut täysin. En tunne edelleenkään, että saisin elämästäni irti mitään hyvää tai sellaista, josta voisin pahemmin alkaa hehkuttamaan, vaikka ei kai muuta voi oikein sanoa kuin että kyllähän tämä tästä. Näinä hetkinä toivoisi, että pystyisi olemaan edes hieman sosiaalisempi - nyt kun ei huvittaisi yhtään olla yksin, koska tuntuu, että pimahdan pian uudestaankin.

Kysymys kuuluukin, mikä saa ihmisen sekoamaan noin pahasti? Minun kohdallani syy oli eräs nimeltämainitsematon kuolemantapaus, jolla ei kuitenkaan edes ollut minun elämäni kanssa oikeastaan mitään tekemistä, mutta miksi se siltikin koskettaa niin paljon? Miten muut pystyvät unohtamaan ikävät tapahtumat niin helposti, mutta minä jään vain pyörimään ympyrää ja jauhamaan asioita niin kauan, kunnes en vain yksinkertaisesti enää jaksa. Ja siihen voi näköjään mennä kauankin.

Näin jälkeenpäin ajateltuna osastokäynnistä jäi enemmän hyvää kuin pahaa käteen. Ilman tietokonetta tai muutakaan niin kovin tervettä sosiaalista seuraa tuli mietittyä paljon enemmän itseään ja sitä, millainen itsekin on, mitä olisi pitänyt tehdä toisin.

Ja vaikka ei tunnukaan siltä, että haluaisin pahemmin jatkaa elämääni, olen päättänyt, että yritän löytää jokaisesta päivästä jotakin hyvää ja sellaista, minkä takia jaksan ja saan elämäni takaisin.

Np: Sia - Breathe Me